Kokemuksia vapaaehtoistyöstä

 

Vapaaehtoistyön aloittamisesta

Olin hyvin hämmentynyt ja hermostunut seisoessani ensimmäistä kertaa Mummon Kammarin eteisessä. Olin ilmoittautunut vapaaehtoistyöhön ensimmäistä kertaa elämässäni enkä tiennyt mitä odottaa. Tiesin kyllä mitä Mummon Kammari teki (ainakin teoriassa), sillä näiden nettisivuilta oli löytynyt tietoa vapaaehtoistoiminnasta. Tehtäviin kuului muun muassa ulkoiluapuna toimimista, kauppakassien kantoa, lukemista, juttelemista, ei siis mitään vaikeaa tai kauhistuttavaa. Siitä huolimatta jokin pieni osa aivoistani maalaili 'mitä jos' -skenaarioita. Mitä jos vapaaehtoisena olo olisi ahdistavaa ja kiusallista ja kauheaa, mitä jos en pystyisikään tähän? Olin saanut sen käsityksen, että vapaaehtoistyö oli henkisesti rankkaa eikä sopinut kaikille. Olin siis valmistautunut pahimpaan, mutta olin silti kerännyt rohkeutta ja ilmoittautunut. Aioin ainakin yrittää.

Vapaaehtoisille annetaan ennen varsinaista vapaaehtoistyön alkamista kaksi perehdytystä. Näissä perehdytyksissä kerrotaan erilaisista vapaaehtoistyön muodoista ja siitä miten eri tilanteissa tulee menetellä. Vapaaehtoiset voivat valita itselleen sopivan tehtävän omien mieltymystensä ja kykyjensä mukaan. Tehtävää voi vaihtaa jos se ei sovikaan kyseiselle vapaaehtoiselle. Tehtäviä oli monia erilaisia ja huomasin kiinnostuvani useammasta eri vaihtoehdosta. Vapaaehtoisille myös painotettiin monta kertaa, ettei meidän pidä tehdä mitään mitä emme halua ja että vapaaehtoisena pärjää tavallisen ihmisen voimin.

Kuunnellessani perehdytystä aloin tuntea itseni hölmöksi. Olin murehtinut aivan turhaan, tietenkään vapaaehtoistyötä ei tehty hampaat irvessä ja kyyneleitä nieleskellen. Jätin lähes ilmoittautumatta ylivilkkaan mielikuvitukseni takia! Onneksi sain kuitenkin otettua ensimmäisen askeleen ja ilmoittauduttua – sen jälkeen kaikki on sujunut kuin tanssi. Sain hoitaakseni itselleni sopivia tehtäviä ja olen toistaiseksi oikeasti nauttinut vapaaehtoisena toimimisesta.

Kaikille niille, jotka harkitsevat vapaaehtoiseksi ryhtymistä mutta epäröivät: Vapaaehtoistyö ei ole vaikeaa tai vaadi yli-inhimillisiä kykyjä. Vaikein osa on kerätä rohkeutta aloittaa.

Paju

Vapaaehtoinen esittäytyy

Olen Sanna ja aloitin vuoden alussa Mummon Kammarin vapaaehtoisena. Olen käynyt viikottain Hatanpään sairaalassa, jossa minulla on ”oma” osasto.  Mitä käytännössä teen, on potilaiden kanssa rupattelua, juttelua ja läsnäoloa. Välillä katselemme telkkaria yhdessä tai luemme Aamulehteä. Se kuulostaa niin pieneltä, mutta toivon, että siitä olisi aidosti iloa osastolla oleville ihmisille.

Itselleni tyypillisesti kotoa lähteminen on aina vaikeaa, on kyse sitten harrastuksesta, työstä tai vapaaehtoistyöstä, mutta jok’ikinen kerta olen tullut Mummon Kammarin hommista kotiin hyvillä mielin ja paljon energisempänä kuin olin sinne lähtiessäni. Olen mahdoton ujostelija monessa tilanteessa, mutta jostain syystä vanhempien ihmisten kanssa sitä ei tarvitse kokea. Potilaille esittäytymistäni on avittanut se, että Mummon Kammarin nimi tunnetaan yleisesti. Kaikki eivät välttämättä tiedä toiminnasta laajasti, mutta siitä olemme sitten voineet jutella lisää. Yleensä minulta hujahtaa osastolla pari tuntia rupatellessa nopeasti ja mukavasti. Olen jopa miettinyt, onko tämä mitään (vapaaehtois)työtä ollenkaan, kun siitä nauttii niin paljon itsekin.

Sanna

Kahvista teehen ja kaikkea siltä välitä

Palasin juuri ystäväni luota visiitiltä. Istuimme ulkosalla, olihan toukokuinen keli mitä mainioin hellien meitä lämmöllään ja paisteellaan. Esittelin pihalla ystävälleni jälleen muutamat käsityöt, sillä niiden mukana kuljetuksesta on tullut minulle enemmänkin tapa kuin poikkeus.

Joimme kahvia tällä kertaa, sillä olin visiitillä hiukan aiemmin kuin yleensä. Muutoin juomme nimittäin teetä, etteivät yöunet mene. Kahvin kanssa napostelimme raparperipiirakkaa, mikä olikin minulle kevään ensimmäinen. Niin kahvipöydässä kuin kahvittelun jälkeenkin puhuimme jälleen ummet ja lammet.

Päädyimme puhumaan kahvinkorvikkeesta ja kaikensortin kahvista muutenkin, tummasta paahdosta ja lopuksi teestä ja kodinkoneista. Vedenkeittimistä ja teepannuistakin höpötettiin. Kaikenlaisesta sitä yltyykin juttelemaan, kun on mukavaa seuraa *hymy*

Tämmöistä tällä kertaa, mukavaa kesää kaikille mummonkammarilaisille!

Meiju

Ystävä vanhukselle

Huhtikuinen arkipäivä on kulumassa, kun kohtasimme ensi kerran.Olit kattanut valmiiksi kahvipöydän omassa kerrostalokeittiössäsi, jossa olet asunut lähes 60 vuotta. Oitis huomasin seesteisen, rauhallisen tunnelman. Olet niin lempeä, ystävällinen ja vilpitön.

Tarinoimme pitkään, kuin olisimme ikämme tunteneet. - Siinä meni lapsuus, nuoruus, aikuisikä, vanhuus. Aikojen vaihtelut, puutteet ja pula-ajat. Sodat ja myllerrykset. Tapojen turmelus jne.

Kävelimme kesäisiä päiviä puistoja ihastellen, lintusia kuunnellen tai torielämän hyörinää katsellen. Eikä juttuja tarvitse keksiä. Puhelet hiljaisella ja rauhalliseslla tavallasi. Kerron myös itsestäni sen, mikä on tarpeellista.

Poikkeuksetta käymme kahviloissa päiväkahvilla. Syksyn tullen ajattelen suhteemme päättyvän kävelykelien loppuessa, mutta Sinä tahdot jatkaa sanoessasi: "Olet niin mukava ihminen..." En tahdo tuottaa vanhukselle pettymystä, joten lupaan viikottain ilahduttaa.

Sinulle, ystäväni annan sen, pisaran itsestäni.

Kun tapaamme lahjoitat minulle jotain odottamatonta, uutta ja iloista. Palasen, jota ei tarvitse palauttaa. Niin jaksan taivaltaa, kun osa sinua kulkee kanssani. Lempeitä polkuja, joita en tiennyt osaavani.

Olemme vilpittömästi ystäviä.

Liisa

Rutiini

On kulunut kohta kymmenen kuukautta siitä, kun aloitin vapaaehtoistyön. Koko tämän ajan olen vieraillut viikoittain saman ihmisen luona. Alunperin tarkoitukseni oli toimia ulkoiluavustajana vain kesäkuukaudet. Kun syksy saapui, jatko tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta. Vaikka aamuluennon jälkeen oli hyvin aikaa vierailulle, oli uuden rytmin omaksuminen alkuun hankalaa. Kandintyö ja muut opiskelukiireet painoivat päälle, ja toisinaan mietin, kuinka ihanaa olisi vain mennä suoraan kotiin päiväunille. Kuukaudet kuluivat, ja jossain kohtaa käynneistä tuli kiinteä osa viikkoa. Enää en miettinyt, mitä kaikkea muuta voisin tällä ajalla tehdä, vaan totesin, että juuri näinhän sen pitääkin mennä.

Tapaamisiin on mahtunut monenlaisia hetkiä: munkkikahvit näkötornilla, lukuisia reissuja Kauppahalliin, käyntejä hautasmaalla, pihakeinussa oleskelua, käytännön asioiden hoitoa, ostosretkiä. Toisinaan kunnon tai kelin vuoksi taksikyyti on jäänyt tilaamatta, ja ohjelmassa on vain kaupassakäynti, kukkienkastelu ja kahvittelu. Moni vanhus ei kykene laittamaan itse ruokaa, ja elää varsin einespainotteisesti - niin on myös avustamani ihmisen laita. Syksyllä ehdotin sadepäiväksi leivontatuokiota, ja olenkin pyöräyttänyt pitkään käyttämättömänä olleessa uunissa suolaista sekä makeaa piirakkaa.

Vierailujen parasta antia on huomata helpottavansa toisen arkea. Samalla on kiehtovaa oppia tuntemaan entuudestaan vierasta ihmistä. Nykyään osaan ehdotella ostoslistalle täydennystä vanhuksen mieltymysten perusteella, sekä tiedän, mikä on tämän suosikki kahvileipää. Muutama viikko sitten hämmästyin, kuinka luontevaa oli oma-alotteisesti ryhtyä kahvintekoon keittiössä, jossa ei vielä vuosi sitten ollut edes käynyt. Puheenaiheita ei enää tarvitse miettiä sen kummemmin, kun toisen kiinnostuksenkohteista ja elämästä on nyt paremmin perillä. Siinä missä alkusyksystä murehdin kiireitä, nykyään ei haittaa, vaikka taksilinjat olisivat solmussa ja vierailu venähtäisi yli tunnilla. Viikottaisista vierailuista on tullut osa arkirutiiniani.

Susanna

Lisää vapaaehtoisten kirjoituksia blogissa!